Viime aikoina blogi on jäänyt aika lailla taka-alalle mun elämässä. Säät on muuttuneet sateisiksi talvea odotellessa ja kellojen kääntämisen jälkeen pimeä on tullut yhä aikaisemmin, eikä kuvia oo tullut pahemmin otettua. Eikä toisaalta ole ollut fiilistäkään. Vaikka paljon kivoja juttuja on tapahtunut, on koko ajan taustalla se kaiken peittävä jaksamattomuus, joka niin usein iskee tähän aikaan vuodesta. Aina se yllättää, vaikka onkin ennustettavissa.
Mulle kuuluu kuitenkin pohjimmiltaan ihan hyvää. Jokapäiväinen arki pyörii omalla painollaan, kouluhommat etenevät ainakin jollakin tasolla ja ajatukset lentelevät enemmän pilvissä kuin arkipäivässä ja useammin kuin kerran päivässä takaisin kohti mennyttä kesää ja Brightonin aurinkoisia päiviä. Sitä tunnetta, kun aamulla heräsi väsyneempänä kuin koskaan, mutta silti jaksoi nousta ja odottaa tulevaa päivää innolla. Kun illalla rankan päivän jälkeen olisi voinut nukahtaa pystyyn, mutta ei malttanut. Kun univaje vain teki kaikesta monin verroin hauskempaa. Olisipa niin täälläkin. Ikävä päiviä, jolloin välillä mentiin pelkän D-vitamiinin voimalla, kun väsymyksestä ei enää jaksanut välittää. Näitä pyörii päässä nyt marraskuun puolessavälissä. Onneksi kohta päästään jo paremman puolelle ja ensi vuodelta onkin odotettavissa monia mielenkiintoisia tilaisuuksia ja mahdollisuuksia aina perinteisistä Wanhojen Tansseista mahdolliseen kielikurssiin, jälleen EF:n kanssa. Kuka tietää, mitä tulee tapahtumaan, sen näkee sitten. Mä annan virran viedä nyt ainakin hetken aikaa, ennen kuin päätän mitään.
Uutta kuvamateriaalia ei nyt ole tarjottavana, enkä tiedä, milloin sitä tulee, ehkä motivaation noustessa, toivottavasti piankin. Pian vaihtuu uusi jakso ja se tuo tullessaan uusia haasteita, katsoo sitten, jaksaako niihin tarttua vai mitä tapahtuu. Siihen asti, älkää täysin unohtako mua ja tätä blogia. En ole kuollut, vain hetkellisesti hukassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti